Republikaanien esivaalit ja amerikkalaisen oikeiston sisällissota

Suomen presidentinvaalien aikaan muutamat tutut valittivat sitä, miten tylsät Suomen presidentinvaalit ovat verrattuna Yhdysvaltain presidentinvaalisirkukseen. Tällä hetkellä rapakon takana käynnissä ovat republikaanisen puolueen esivaaleihin. Esivaalit ovat olleet kiinnostavat mm. siinä, miten ne kuvaavat puolueen historiallista, kylmän sodan jälkeistä sisällissotaa. Vastakkain ovat fiskaaliseen konservatismiin, teknokratiaan ja taloudenpitoon keskittyvät perinteisemmät republikaanit ja populistisempi, etenkin Kalliovuoren ja preeriaosavaltioiden oikeistosiipi. Kahtiajako periytyy tavallaan jo vuoteen 1964, jolloin vastakkain olivat itärannikon teknokraattien ehdokas Nelson Rockefeller ja länsivaltioiden konservatiivi Barry Goldwater, mutta se on saanut vuosien saatossa aina vain uudenlaisia ja uudenlaisia muotoja.

Kuten amerikkalaisissa esivaaleissa aina, vaalit käydään osavaltio tai osavaltioryhmä kerrallaan. Tämä tekee niistä enemmänkin sarjan kilpailuja kuin varsinaiseen presidentinvaaliin verrattavan tapahtuman. Perinteisesti Iowan ja New Hampshiren osavaltiot ovat olleet ensimmäisinä ja tätä on syytetty siitä, että nämä kaksi osavaltiota, jotka eivät esimerkiksi demografialtaan erityisesti edusta koko Amerikan kirjoa, saavat liikaa valtaa.  Puoluekokousedustajat määräytyvät eri osavaltiossa eri tavalla ja systeemi on ainakin ulkopuolisen silmiin bysanttilaisen monimutkainen. Tänään on vaalien “supertiistai”, päivä jolloin monet tärkeät osavaltiot käyvät oman esivaalinsa. Perinteisesti supertiistai on ollut lopullinen esivaalien ratkaisija, mutta esimerkiksi 2008 demokraattien esivaaleissa tilanne jatkui tiukkana vielä supertiistain jälkeenkin.

Koko vaalien ajan tilanne on ollut se, että on ollut yksi selkeä kärkiehdokas ja tämän haastajat. Kärkiehdokas - Mitt Romney - edustaa varsin selkeästi sitä, mitä republikaanista puoluetta ennen tiukasti hallinneen ns. itärannikon eliitin katsotaan edustavan - hän on luonut poliittisen uransa itärannikolla vasemmistoliberaalissa Massachusettsin osavaltiossa, hän on upporikas, omannut menneisyydessä maltillisia tai jopa vasemmistoliberaaleja kantoja esimerkiksi julkiseen terveydenhuoltoon tai homojen oikeuksiin ja persoonaltaan tylsä, mahdollisimman kaukana kansanmiehestä oleva teknokraatti. Tämä kaikki tekee hänestä suoranaisen puolueensisäisen painajaisen kovemman linjan oikeistolle - yleinen lempinimi hänelle ja hänenlaisilleen poliitikoille on RINO, Republican In Name Only.

Romneyn oikeistolaisen vastaehdokkaan nimi on vaihdellut, mutta yleinen linja, esittäytyminen oikeistokonservatiivisena ja populistisempana vastaehdokkaana Romneylle, on pysynyt samana. Vastaehdokkuudet ovat kuitenkin olleet tähdenlentoja jotka ovat yleensä päättyneet siihen että ehdokas on tuhonnut median myötävaikutuksella omat mahdollisuutensa. Michelle Bachmann osoittautui liiankin oikeistolaiseksi, Rick Perry vaikutti liian tyhmältä, Herman Cain sotkeutui seksiskandaaleihinsa ja niin edelleen. Kaikkia yhdistää yritys esittää itsensä osana sitä republikaanisen puolueen länsivaltioista tulevaa populistista traditiota, joka esittää amerikkalaisen konservatiivin nimenomaan valtionvastaisena (joskin myös vahvasti sotilasinterventionistisena ja arvokonservatiivisena) liikkeenä, vastarintana sekä demokraattiselle puolueelle (jota väitetään sosialistiseksi) että itärannikon business-as-usual-rahaeliitille.

Tällä hetkellä ei-Romney-ehdokkaita on kaksi, Rick Santorum ja Newt Gingrich. Molemmat ovat jo aikaisemmin tämän kisan aikana kokeneet kannatusnousun ja -laskun. Tällä hetkellä he vaikuttavat olevan lähinnä jäljellä sen takia että heidän kanttinsa ovat riittäneet pisimmälle. Kumpikin on kuitenkin republikaaneille monilla tapaa ongelmallinen ehdokas. Santorum on joutunut tällä hetkellä kuumana käytävän ehkäisykeskustelun vangiksi. Santorumin jyrkkä kanta siihen, pitäisikö ehkäisyvälineet korvata Obaman terveydenhuoltouudistuksen puitteissa, yhdistettynä tämän katolisiin näkemyksiin, on saanut monet pelkäämään että Santorum puuttuisi jyrkemminkin ehkäisyvälineiden saatavuuteen yleisemminkin presidenttinä. (Tässä ollaan tultu siihen arvokonservatismille ongelmalliseen pisteeseen jossa johdonmukaiset arvokonservatiiviset päätökset alkaisivat oikeasti haitata konservatismia yleisluontoisesti hyvänä pitävien ihmisten elämää.)

Gingrich taas on pitkän linjan poliitikko joka tunnetaan parhaiten kongressin alahuoneen puhemiehenä Bill Clintonin aikana. Clintonin kova vastustaja Gingrich sortui lopulta samaan asiaan kuin Clinton itsekin - Lewinsky-skandaalin aikaan paljastui että Gingrich on pettänyt omaa vaimoaan. Gingrich on yrittänyt koko vaalien ajan taistella niitä syytöksiä vastaan että hänen lukuisat avioeronsa, korruptiosyytökset ja muut, tekisivät hänestä epäkelvon presidentin, ja vaalien aikana hän on yhä enemmän ja enemmän hyökännyt muita ehdokkaita vastaan - mutta tällainen on saanut hänet lähinnä näyttämään epätoivoiselta. 

Tietysti republikaanien esivaaleista pitää mainita Ron Paul, monelle suomalaisellekin tuttu nimi. Paul ajaa liittovaltion roolin radikaalia pienentämistä niin sisäpolitiikassa (ja esimerkiksi Federal Reserve -keskuspankin lakkauttamista) kuin ulkopolitiikassakin - ja etenkin jälkimmäinen tekee hänestä tietenkin aivan hyväksymättömiskelvottoman paitsi suurimmalle osalle amerikkalaisia niin myös republikaanipuolueelle. Hänellä on oma varsin pysyvä puolueensisäinen fanijoukkonsa ja suuret määrät libertaarisesti suuntautuneita äänestää häntä puolueen ulkopuoleltakin, mutta jos missään vaiheessa näyttäisi siltä että Paulilla olisi minkäänlaista todennäköisyyttä saada republikaanisen puolueen ehdokkuutta niin koko muu puolue-eliitti liittoutuisi todennäköisesti häntä vastaan. 

Todennäköistä on siis edelleen että Romneystä tulee republikaanisen puolueen ehdokas, mutta minkälaiset mahdollisuudet tällä on Obamaa vastaan? Eivät luultavasti kovinkaan hyvät - paitsi että tällä hetkellä Yhdysvaltojen demografinen kehitys on Obaman puolella, niin Romney ei ehdokkaana ole erityisen vakuuttava (tätä mm. Onion on varsin ansiokkaasti parodisoinut) ja suuri osa republikaanien peruskannattajista suhtautuisi tähän vielä innottomammin kuin McCainiin 2008. Lisäksi Yhdysvaltain talous on kasvussa ja Obama voi ainakin pyrkiä esittämään mm. Gaddafin kuoleman ulkopoliittisena saavutuksena.

Viime kädessä kuitenkin, etenkin istuvien presidenttien kohdalla, Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat ennen kaikkea mittaus presidentin luottamuksesta, ja seuraavien kahdeksan kuukauden aikana ehtii tapahtua paljon - esimerkiksi uusi talouskriisi tai Hormuzin lahden sulkemisesta seuraava bensiinin hinnan nousu voivat sekoittaa pakan kokonaan. Sisäpolitiikkaan - josta päättää ennen kaikkea kongressi, ei presidentti - republikaanipresidentin valitseminen vaikuttaisi luultavasti ennen kaikkea sen kautta että tämä nimittäisi merkittävää valtaa käyttävään korkeimpaan oikeuteen konservatiivisempia tuomareita ja tämän vanavedessä purjehtisi kongressiin sisään tukku oikeistolaisempia edustajia. Ulkopolitiikan suhteen minkä tahansa republikaanin, paitsi Paulin, valinta todennäköisesti tarkoittaisi interventionismin lisääntymistä, mutta ulkopolitiikan suhteen suuret linjat tulevat todennäköisesti säilymään Yhdysvalloissa melko samoina riippumatta siitä, minkä puolueen edustaja johdossa on.