steffers

Perussuomalaiset laittavat kuningaskunnat kuntoon

  • Kunnat Kuntoon -kokoelmassa hahmoteltu hallintomalli oli Suomessa käytössä tsaarin aikaan.
    Kunnat Kuntoon -kokoelmassa hahmoteltu hallintomalli oli Suomessa käytössä tsaarin aikaan.

Perussuomalaisten ajatuspajan, Suomen Perustan, ”Kunnat Kuntoon”-asiakirja herätti ilmestyessään jonkin verran huomiota viimeisten sivujensa, joissa Pauli Vahtera eritteli lähinnä maahanmuuttajia, työläisiä, opiskelijoita, nuoria ja muita vastaavia ryhmiä kurkuttavia leikkausehdotuksiaan, ansiosta. Muuten pamfletti kuitenkin jäi suuremman yleisön ja median keskuudessa ilmeisen vähälle luvulle. Itsekin pääsin siihen työkiireiden ansiosta tutustumaan vasta viikonloppuna. Varsinainen pommi ei suinkaan löydy Vahteran tekstistä.

 Ensinnäkin muutama positiivinen huomio pamfletista. Monissa artikkeleissa analyysi ja ne muutamat esitetyt ratkaisutkin ovat aivan päteviä. Esimerkiksi Mauno Vanhalan kirjoitus terveydenhuollon ongelmista nostaa esiin oikeanlaisia huomioita monikanavaisen rahoitusmallin ja nykyisen sote-järjestelmän ongelmista. Jukka Kilven asumiseen liittyvien kysymysten monet ratkaisuehdotukset ovat kuin suoraan Vasemmistonuorten asuntopoliittisesta kampanjasta.

 Heikki A. Loikkanen esittelee ansiokkaasti suurkuntien ongelmia ja tarjoaa ratkaisuksi ns. Ruotsin mallia, mikä onkin aika vastaavanlainen kuin Perussuomalaisten ja Keskustan oma malli. Vahterankin kirjoituksessa on hyvä muistutus siitä, että sote-palvelujen tuottaminen ostopalveluina on usein kalliimpaa kuin kunnan oma palveluntuotanto. Tapani Köppä nostaa osuustoiminnan hyviä puolia esiin. Näissäkin kirjoituksissa esitetyt pointit on toki yleensä esitetty monta kertaa aikaisemmin muidenkin toimesta, mutta hyvä jos ne leviävät myös persujen parissa, olettaen siis että tästä lähtien tätä pamflettia aletaan lukemaan enemmän.

 Yleisesti ottaen kuitenkin monet kirjoitukset itse asiassa sotivat toisiaan vastaan. Jukka Kilpi hyökkää kirjoituksessaan metropolihallintoa ja sen rakenteita vastaan argumenteilla, jotka itse asiassa toimivat yhtä lailla argumentteina myös Perussuomalaisten itsensä aluekunta-mallia vastaan. Vahteran kirjoituksen ostopalveluja käsittelevä osa ei sovi yhteen Olli Riikosen Tohmajärven kaikkien palvelujen kilpailutusta hehkuttavan kirjoituksen kanssa. On toki ymmärrettävää että halutaan esitellä monta eri näkökulmaa, mutta tällaisenaan näyttää lähinnä siltä että persujen kuntapaletti on levällään. Niin toki hallituksenkin, mutta en tiedä kertooko tehokkuudesta jos yksi puolue saa jo yksinään aikaan samanlaisen hajanaisuuden kuin mihin hallituksessa tarvitaan kuusi puoluetta.

 Myös kuntakeskustelulle tyypillisiä hölmöilyjä mahtuu mukaan, kuten ”turhan byrokratian” kohteleminen taikaseinänä josta voidaan saada loputon määrä ongelmattomia leikkauksia. Tähän syyllistyy lähinnä Matti Virén, joka kirjoituksessaan nostaa esimerkkeinä tällaisesta mm. sen, että Porissa on 2010-luvulla paljon enemmän ATK-tukihenkilöitä kuin 1970-luvulla – niin, mistähän mahtaisi johtua? Ja järjestötoiminnan suhteen pikkupaikkakunnilla vapaapalokunnat ovat paljon korostuneemmassa roolissa kuin suurilla – mikähän ihme voisi olla syy?

 Varsinainen pommi kuitenkin jysäytetään kolmannessa kirjoituksessa. Oikeustieteen maisteri Matias Forss analysoi kunnalliseen demokratiaan liittyviä ongelmia lähtökohtanaan melko pitkälti se, että ongelma on demokratia itse. Julkisen valinnan teoria nostetaan esiin, ei siten, että se olisi kysymys johon demokraattisen päätöksenteon rakenteet itsessään riittäisivät vastaamaan, vaan kokonaisvaltaisena argumenttina demokraattista päätöksentekoa vastaan.

Forss jopa lainaa kritiikittä amerikkalaista ”anarkokapitalisti”-teoreetikko Hans-Hermann Hoppea (en usko että Hoppen ideat ovat anarkistisia tai sellaisia joilla voidaan pyörittää millään tasolla toimivaa kapitalistista yhteiskuntaa, mutta se nyt ei ole tämän kirjoituksen asia), jonka mukaan monarkia on demokratiaa toimivampi systeemi, koska monarkki omistaa valtionsa ja tällä on siis enemmän intressejä johtaa sitä hyvin, läänityksenä perillisilleen, kuin demokraattisesti valitulla hallituksella. Argumenttina tätä vastaan toimii, no, koko ihmiskunnan historia (linkistä siis monarkiaa käsittelevä kakkosluku), ja yleensäkin ei-seremoniallisen monarkian paremmuus demokratiaan nähden ei ole pruukannut olla poliittinen kysymys Swasimaan, Saudi-Arabian ja Pohjois-Korean kaltaisten ihannevaltioiden ulkopuolella, mutta ei tässä vielä kaikki!

 Forssin kirjoituksen johtopäätösluku on analyysiin verrattuna perin suppea, ja siinä halutaan nostaa kunnalliseen päätöksentekoon ”vaihtoehtoisia malleja”. Ainut tarjottu käytännön malli on kuitenkin sellainen, jossa palattaisiin kansalaissotaa edeltäneeseen käytäntöön jossa kunnallisvaaleissa äänimäärä pohjautuisi varakkuuteen – joko maksettuun veroäyriin tai omaisuuteen. Se, että kyseessä on kansalaissotaa edeltänyt käytäntö, kertonee jotain minkälaisiin yhteiskunnallisiin oloihin ja kehityskulkuihin kyseinen malli voidaan liittää.

Niin siinä tosiaan lukee!

Niin siinä tosiaan lukee!

Mikä vielä omituisempaa, Forss ei selitä oikeastaan mitenkään miten tämä malli vastaisi hänen esiin nostamiinsa, julkisen valinnan teoriaan liittyviin ongelmiin. Käytännön ongelmathan kun eivät nytkään liity siihen että suuret enemmistöt äänestelisivät itselleen hillittömiä etuja (kaikkein köyhimmässä asemassa olevat ihmiset kun eivät itseään rikkaampiin verrattuna kovin paljoa äänestele), vaan siitä että pienet ryhmät voivat lobata itselleen erityisetuja suurempien enemmistöjen kustannuksella.

Kokonaisuutenaan se, miten tällainen kirjoitus on ohittanut tähän asti suomalaisen median oikeastaan täysin, Kansan Uutisten Emilia Kukkalaa lukuunottamatta, on myös erittäin kiinnostava. Se kertoo ehkä siitä, minkälainen arvo tällaisille ajatusfoorumeiden kirjoituksille annetaan, mutta myös todistaa vääräksi sen perussuomalaisten hellimän myytin, että suomalainen media olisi erityisen halukas riepottelemaan persuja hain lailla minkä tahansa tilaisuuden tullessa.

Yksittäisten persujen syrjiviin lausuntoihin tai kännitörttöilyihin media reagoi, totta kai, samalla tavalla kuin muidenkin poliitikkojen kohdalla, koska niillä saadaan helposti lukijoita. Kansa kun tykkää lukea siitä kun poliitikko tekee jotain tyhmää. Suurempiin yhteiskunnallisiin linjoihin, kuten siihen, että kolmanneksi suurimman eduskuntapuolueen pamflettiin pääsee kirjoitus, jossa oikeastaan ehdotetaan koko edustuksellisen demokratian pääpilarin, eli yksi henkilö, yksi ääni -periaatteen, romuttamista, ei kiinnitetä viikon aikana minkäänlaista huomiota. Multapaakut lentelevät pyörivän Vennamon haudasta puolueen kustantaessa materiaalia jossa kunnallisen päätöksenteon valta siirretään manttaalipösöille.

 Osasyy tälle voi toki olla se, että ns. Vahteran lista lähti leviämään niin ahkerasti. Voi olla, että monet päättelivät sen perusteella, että tämä on kovinta tykittelyä mitä persupamfletista löytyy. Väärin päätelty.

 

Alunperin julkaistu sivulla Revalvaatio.org.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän mikkonummelin kuva
Mikko Nummelin

Luin Forssin artikkelin ja sen lopussa kuitenkin Forss tyrmäsi sääty-yhteiskunnan epätasa-arvoisen äänestysmallin käytön eduskuntavaaleissa.

Forss ei toisaalta perustellut mitenkään, miksei hänen artikkelin keskivaiheilla olevasta argumentaatiostaan voinut johtaa samaa vaatimusta varallisuuden perusteella äänestämisestä myös tuohonkin asiaan. Olikohan se uskalluksen puutetta?

Toimituksen poiminnat